ilo (50)

Eilen terapiakäynnillä totesin, ettei kuolemaa voi ennustaa. Mitä vain voi tapahtua yllättäen. Se on totta. Tänään aamulla kuulin, että ikäiseni poika vanhalta asuinpaikkakunnaltani on menehtynyt eilen onnettomuudessa. En valehtele, kun sanon, että tällä paikkakunnalla on tapahtunut nuorten kuolemia paljon. Se todella pistää miettimään kuinka todellista elämä on.

Täytän kohta 21 vuotta. On surullista todeta, että en koe olleeni elossa kaikkia näitä vuosia. Eilen kevään viimeisellä terapiakäynnillä teimme listaa asioista, jotka ovat toteutuneet ja jotka ovat vielä "kesken". Totesimme yhdessä, että olen kasvanut henkisesti todella paljon siitä, mitä olin aloittaessani terapian 19-vuotiaana. Suurimman kasvun olen tehnyt vuoden aikana. Mä huomaan sen itsestäni, mun on paljon parempi olla itseni sekä muiden kanssa. Tunnen olevani enemmän vapaa kuin koskaan aiemmin. Kukaan ei ole pitämässä mua kiinni menneisyydessä, vaan saan kasvaa rauhassa valitsemaani suuntaan. Se tuntuu ihan helvetin hienolta. Oman hyvinvoinnin ohella parasta on se, että ympärilläni olevat ihmiset ovat pistäneet merkille tämän "kasvupyrähdykseni". Kun on hyvä olla itsensä kanssa, pystyy olemaan hyvä ihminen toisille.

Olen nähnyt kavereita, joihin en ole hetkeen pitänyt yhteyttä. Ystävyys ei ole kadonnut mihinkään, ne juuret ovat niin syvällä ettei niitä helpolla katkota. Paniikkihäiriö ei ole enää niin suuri este, vaan pystyn osallistumaan tapahtumiin ja viettämään aikaa ihmisten keskellä.

Venlafaksinin määrää vähennetään pikkuhiljaa, tarkoituksena olisi lopettaa se kokonaan. Toistaiseksi mitään sivuoireita vähennyksestä ei ole aiheutunut.

Ei mun elämään oikeastaan muuta kuulu. Työasiat näyttävät positiivisilta (pidetään peukkuja!) ja ihmissuhteet ovat kunnossa. Poikaystävän kanssa asiat toimivat, ja noin kuukausi sitten adoptoimme uuden kissa vanhan kissamme kaveriksi. Pienen alkujännityksen jälkeen kissat tulevat hyvin toimeen toistensa kanssa.

Eipä tässä oikeastaan muuta. Äidin kanssa meidän pitäisi nähdä kesän aikana, mutta en ota siitä mitään stressiä. Kuuntelen omia tunteitani ja ajatuksiani, ehkä tahdon nähdä hänet, ehkä en. Tulevaisuus näyttää.

The Unforgiven (49)

Syksy.

Syksy on ollut aina mun lemppari vuodenaika, mä rakastan sitä tunnetta, minkä syksy mussa aiheuttaa. Mä tunnen syksyisin kaiken jotenkin aivan erilailla kuin muina vuodenaikoina. Tunnen paljon, niin hyvällä kuin pahalla tavalla.

Mun elämä on aina ollut suorittamista. En ole koskaan ollut luokkani paras, kaikista urheilullisin tai erittäin hyvä jossain asiassa. Mä olen keskiverto. Silti suorittaminen on aina ollut mulle pakkomielle, onpa kyse sitten koulutöistä tai päivän rutiineistani. Mitä tahansa mä olen halunnut ja tehnyt voitavani sen eteen, mä olen pääosin saavuttanut. Olen pärjännyt koulun pääsykokeissa ja päässyt haluamaani lukioon opiskelemaan, harrastelijateatterissa näytellessäni sain esittää haluamani pääosan, samoin kun olen päässyt muihin projekteihin mukaan. Mun elämässä kaiken on tapahduttava tietyllä kaavalla, jotta saan aina päivän kuluessa lyödä kuvitteelliseen listaan rastin suorittamieni asioiden kohdalle.

Tänään mä oikeastaan sitten vasta tajusin, että suorittamisesta on tullut mulle ongelma. Sain kuulla, että en saanut työtä jonka mä todella halusin. Ei kai kukaan halua sellaista uutista saada, mutta mä jämähdin siihen niin lujaa kiinni, etten tiedä mitä tehdä. Mä tiedän, että mun pitäisi olla ylpeä päästessäni haastatteluihin muiden valittujen kanssa, mutta mä en pysty siihen. Mua ärsyttää niin paljon, kun en pystynyt tekemään parastani. Haastattelun jälkeen muutama päivä meni oikeastaan vain itkiessä ja itseinhossa, ja sama toistui tänään. Mä  v i h a a n itseäni. Mä en kestä pettymyksiä, ja se on ongelma. Tiedän, että vastoinkäymisiä tulee väkisinkin vastaan, ja haluan oppia sietämään niitä. Tämä riittämättömyyden tunne on aivan jäätävä, enkä mä osaa tehdä sille vielä mitään.

Muutenkin kesän loppuessa ja arjen alkaessa mun mieli palasi takaisin sinne mistä on noustu niin monta kertaa aiemminkin. Syyskuu on ollut vaikeinta aikaa pitkään aikaan. Mulla sattui olemaan kirjoitukset ja normaali koeviikko samaan aikaan, ja koska olen iltalukiossa, mulla oli kirjoitusten jälkeen koulua aina klo 20.30 asti. Lukio multa on oikeastaan jo ohi, mutta palatakseni vielä niihin vastoinkäymisiin, sain viestin opettajaltani, että en läpäissyt kemian kurssia. Mulla on siis edessä vielä kemian kokeen uusinta, jonka jälkeen mun lukiotaival on vain ylioppilasjuhlia vaille valmis. Mä todella toivon, että läpäisen kemian.

Tämän riittämättomyyden tunteen takia mä en pysty keskittymään mihinkään edes sitä vähää, mitä yleensä. Koska "asun" poikaystäväni kanssa (olen kirjoilla vielä kämppikseni ja mun asunnossa), mä pidättelen kyyneleitä, koska en halua tämän näkevän kuinka paljon muhun sattuu kaikki vastoinkäymiset.

Oman lisänsä tähän tuo äiti. Äiti, jonka olen nähnyt viimeksi 14-vuotiaana. Äiti, joka ei kuitenkaan ole äiti. Musta tuntuu, että mä olen aivan yhtä pihalla kaikesta kuten hän.

Ahdistaa ja itkettää. Tämä itkun pidättäminen alkaa särkemään päätä. Sama tuttu kuvio, mä olen huono, en saanut töitä koska olen ruma, lihava, vääränlainen, en vain osaa. Samalla mua ärsyttää mun itsesäälissä rypeminen.

Vittu mitä paskaa. En mä keksi mitään parempaa sanottavaa.

Kaiken jälkeen olet kaunis (48)

Melkein kolme kuukautta on vierähtänyt viime postauksesta. En voi oikeastaan sanoa että motivaatio kirjoittamiseen olisi hukkunut kokonaan. Päivä päivältä kynnys kirjoittaa postausta kasvaa suuremmaksi. Harmittaa, koska rakastan kirjoittamista ja sitä, että pystyn palaamaan ajassa taaksepäin lukemalla vanhoja tekstejäni. Onneksi tämä tauko ei ole mikään hirmuisen suuri.

Nyt istun poikaystäväni parvekkeella ja mietin kuluneita kuukausia. Mitä on oikeastaan tapahtunut tässä ajassa. Noh, ainakin kesäloma alkoi, ja sain suoritettua aikuislukion läpi pääsemiseen vaadittavan kurssimäärän. Multa puuttuu vielä kolme pakollista kurssia (ja tietysti syksyn kirjoitukset), mutta sitten mä olen ylioppilas. V I H D O I N K I N. Odotan koulun loppumista niin paljon, että pelkään koko ajan jonkin menevän mönkään ja valmistumisen lykkääntyvän keväälle. Sellaista pelkoa ei kai pitäisi olla, mutta mä nyt pelkään muutenkin kaikkea erittäin epätodellista.

Siitä päästäänkin toiseen asiaan. Nimittäin mun paniikkikohtaukset ovat vähentyneet huimasti. En edes muista milloin viimeksi olisin panikoinut kunnolla. Siitä on varmaan muutama viikko. Toki olen vieläkin sellaisessa pienessä valmiustilassa valmiina panikoimaan, mutta pystyn hallitsemaan itseäni nykyään aivan erilailla kuin pari kuukautta sitten. Venlafaxin menee 300mg annoksella, ja tuntuu toimivan.

Masennuskin on mielestäni paremmalla tolalla. Joskus, jos on ollut vaikka riitaa tai muuta kahnausta ihmissuhteissa, mielialakin on tietysti huonompi. Epävakauteni takia tulee niinä huonoina hetkinä mietittyä ja tehtyä huonoja päätöksiä, mutta mä pääsen niistä nopeasti yli, enkä jää enää vellomaan siihen paskaan oloon. Siihen varmasti vaikuttaa sekin, että mä olen aina ollut positiivinen ja iloinen ihminen. Se ilo on aina jossain mun sisällä, ja se pääsee helposti ulos. Mä uskon, että omalla asenteella pääsee pitkälle elämässä. Tiedän myös, että pelkkä asenne ei aina riitä, vaan tarvitaan myös toisten tukea ja apua. Mutta jos itse pystyy vaikuttamaan oloonsa jotenkin, kannattaa niin myös tehdä. Se onkin ehkä yksi tärkeimpiä asioita, joita olen oppinut tässä parin vuoden sisään.

Terapeuttini sanoin ennen kesälomaansa mulle, että mä olen aikuistunut huimasti viime syksystä. Mietin tätä ja olen kyllä tullut samaan lopputulokseen. Toki olen saanut ikääkin lisää, täytin muutama viikko sitten 20 vuotta. Kotoa pois muuttaminen ja itsestään vastuun kantaminen ovat antaneet aivan uuden perspektiivin elämälle. Siinä missä ennen pystyi vain valittamaan siitä, kuinka kotona on paha olla eikä mikään koskaan muutu, on ihana huomata että mä pystyn nykyään itse muokkaamaan sellaisen ympäristön, missä mulla on hyvä olla. No joo, kesälomalla olen kyllä asunut poikaystäväni luona ja käynyt kotona vain pyörähtämässä, mutta tämä on ollut tässä hetkessä hyvä ratkaisu. Tulevaisuudenkin kannalta on ollut hyvä, että mä ja poikaystäväni olemme nyt "harjoitelleet" yhdessä asumista, niin ettei joskus tuleva yhteenmuutto ole kummallekaan mikään shokki.

Tulevaisuus. Mä en vielä osaa sanoa mitä mun tulevaisuuteen kuuluu, eikä se oikeastaan edes haittaa mua. En halua suunnitella sitä liikaa, mä uskon siihen että kaikki asiat rullaavat omalla painollaan eteenpäin. Mun lähitulevaisuuteen kuuluu autokoulun viimeisen vaiheen suorittaminen, kirjoitukset ja valmistuminen. Lokakuussa kun mun koulu loppuu epävirallisesti, mä pystyn etsimään töitä. Haen seuraavaan kouluun vasta ensi keväänä, joten kerkeän käymään töissä pitkälti yli puoli vuotta. Ainakin nyt nämä suunnitelmat kuulostavat erittäin hyviltä. Aina voi tulla tietenkin takapakkia eikä asiat sujukaan niin kuin pitäisi, mutta mä uskon kyllä pärjääväni ihan hyvin mitä ikinä sitten tapahtuukin.

Daylight's dying run, baby, run, baby run (47)

24. HUHTIKUUTA

Mulla on paha olo. Mä en jaksa, oon koulussa enkä pysty menemään matikan tunnille. Hienosti sujuu tämä koulunkäynti, musta ei tällä menolla tule ikinä ylioppilasta. Toisaalta voin ajatella sillä teinimäisellä tavalla, että en mä elä kuitenkaan niin pitkään, että jollain ylioppilaslakilla olisi yhtään mitään merkitystä.

Mun poikaystävän piti tulla tänään yöksi, mutta ei se sitten tulekaan. Eikä sillä ole edes mitään "järkevää syytä" olla tulematta, sillä on vaan darra. Ehkä se ei vaan jaksa mua, pitää musta huolta. Mä tiedän, että oon monelle ihmiselle vain riippakivi, se kakara jonka perään pitää katsoa ettei se loukkaa itseään. Silti musta tuntuu samalla, että kukaan ei oikeasti auta mua silloin kun sitä apua tarvitsen.

Poikaystäväni sanoi ystävälleni, että hänen mielestään ketään ei pysty suutelemaan ilman tämän toisen tahtoa. Että mä olin itse täysillä mukana viikonlopun tapahtumissa. Ehkä mä en sitten vastustanut tarpeeksi. Mä olen sitten kai itse syypää kaikkeen muuhunkin mitä on tapahtunut, koska mä en vastusta ketään koskaan. Poikkeuksia on tietenkin hetket, jolloin poikaystäväni vaikkapa leikillään pitää mun käsistä kiinni etten pysty liikkumaan, tällöin mä kyllä potkin tai puren takaisin. Mutta yleensä mulle luontaisin reaktio on lamaantuminen, mikä on kai kaikista yleisintä. Eipä musta kauheasti olisikaan kenellekään vastusta, kun olen fyysisesti näin heikko.

Mulla on ihan kauheasti asiaa, mutta en oikein osaa koota mitään selkeää tekstiä. Tämä on yhtä sekavaa kuin mun ajatukset ylipäätään.


29. HUHTIKUUTA

Mä istun autossa kuulokkeet korvilla. Oon mun isän ja sedän kanssa menossa kotiin päin, käytiin mummilassa. Fiilis on ihan hyvä, ainakin parempi mitä tuota aikaisempaa tekstiä kirjoittaessa.

Kuulokkeista soi Perfect Strangers, yksi maailman kauneimmista kappaleista. Kuulin tämän biisin livenä pari viikkoa sitten, kun olin katsomassa Rainbowta. Silloin vain itkin katsomossa, musiikilla on ihan järkyttävän suuri vaikutus mun tunteisiin. Mutta nyt mä en itke, en ole itkenyt muutamaan päivään. Nyt on parempi olla.

Lähden ystäväni kanssa huomenna siskolleni viettämään vappua, tosin ajamme takaisin kotiin huomisiltana. Toivon mukaan mullakin on sitten ensi vuonna vappuna valkolakki päässä.

Mun tekee mieli mennä juoksemaan veren maku suussa. Juoksemaan niin kovaa, että sydän hakkaa ja jalat eivät enää kanna. Se on pakokeino. Aina, kun tulee mulle hankala tilanne, mä lähden juoksemaan. Joko suoraan siitä tilanteesta karkuun, koska pelkään henkeni uhalla seuraavaa iskua, tai sitten lähden myöhemmin lenkille juoksemaan.

Mä oon aina ollut hyvä juoksemisessa. Muista jo alakouluikäisenä juokseneeni syysillassa sukat jalassa pakoon kotia, turvaan naapurilleni. Myöhemmin juoksin syömishäiriön pakosta, mutta ajatus oli aina lähes sama. Pakko päästä turvaan jonnekkin, ihan sama minne, kunhan pääsee pois.

Ehkä mun ei tarvitse tulevaisuudessa enää juosta pakoon.

Dear, the kiss that steals your breath

Will steal your soul instead

The night is all that's left

So wait, keep your heart inside

My hands won't keep it safe

I'll just feed on dreams, and smile as hope slowly dies

It broke my heart you couldn't heart tho (46)

Ahdistaa.

Se on tämän päivä tunne. Ahdistaa ajatukset, muistot, kaikki. Tekee pahaa niin paljon että sattuu. Oonko mä oikeasti vaan niin epävakaa että ylireagoin liikaa, vai onko mulla syy tuntea näin? 

Viikonloppu alkoi hyvin, mulla oli aivan helvetin kivaa. Aloteltiin kaverin kanssa kotona, juotiin muutama siideri ja laulettiin (voi meidän naapureita). Lähettiin siitä sitten eteenpäin paikalliseen, missä mun poikaystävä ja muita kavereita oli. Kaikki meni hyvin, kaikilla oli kivaa. Mun siskon hyvä ystävä tuli juttelemaan meille tyttöystävänsä kanssa. Vähän myöhemmin kun tulin vessasta, nämä pyytävät mua tulemaan luokseen, ja no menin tietysti. Siinä sitten ehdoteltiin kaikkea ja läpällä nauraen vaan vastasin myöntävästi. Sitten muistan kuinka tämän siskoni ystävä käänsi minut itseensä kohti ja suuteli mua, ja kun nauroin ja yritin päästä pois, se vaan painoi mua itseensä vasten. 

Sen jälkeen mä jotenkin sekosin. Mun poikaystävä luuli että mä olin itse mennyt suutelemaan tätä toista miestä, ja siitä sitten sekosin enemmän. En tiennyt enää että kuka on kuka, ja kun poikaystäväni koski muhun, mä näin sen tilalla vaan jonkun toisen. En muista paljoa, juoksin ystäväni ja poikaystäväni luota pois toiselle bussipysäkille, ja istuin jalkakäytävällä miettien hyppäänkö läheiseltä sillalta alas moottoritielle. Mun ohi ajoi poliisit ja ne kyseli multa mihin oon menossa, ja vastasin että kotiin. Bussikuski päästi mut ilmaiseksi, koska mulla ei ollut rahaa maksaa yömaksuja. Jäin kotini läheisellä pysäkillä ja juoksin metsän poikki kotiin, ja kotona vedin temestaa ja mirtazapinia naamaan. Mun kaveri ja poikaystävä tuli sitten meille jossain vaiheessa, vähän mun jälkeen. Poikaystäväni otti lääkepurkin pois kädestäni ja tämän jälkeen kai sammahdin. 

Eli hienosti meni. Hyvä Usva, voitko vaikka tämän tyhmän turhasta ylireagoimisen. Tää on mun vika. Mun vika mun vika mun vika.

Kännykkäni ilmoitusvalo alkoi vilkkumaan. Tämä siskoni ystävä on tykännyt parista vanhasta instagram-kuvastani. 

Tämä mies on tuntenut mut aivan mun syntymästäni asti. Se on ollut sellainen isoveli-hahmo mulle. Se on yksi syy siihen, miksi tämä ahdistaa mua näin paljon. Mua ällöttää mun keho, mä en halua että kukaan ajattelee mua minään seksiobjektina. Pitäisikö mun laihduttaa itseni luurangoksi, etten ole mitenkään naisellinen? Toisaalta siinäkin on riskinsä, eihän lapsetkaan välty ahdistelulta. Ehkä mä näytän ja käyttäydyn kuin huora, ja sen takia mä ansaitsen kaiken. Jos mä en ite välitä turvallisuudestani, miksi kukaan muukaan välittäisi.

Tunnin päästä alkaa koulu. Mä en tahdo mennä, mutta mun on pakko.

Avaruuden syklissä (45)

Edellisestä postauksesta on jo reippaasti yli kaksi kuukautta aikaa, hups. Kahteen kuukauteen mahtuu paljon asioita, mistäköhän alottaisin.

No, lopetin Brintellixin käytön, ja lääkäri määräsi tilalle Venlafaxinia. Tällä hetkellä annos on 225mg, mutta mitään suuria muutoksia voinnissa ei ole tässä ajassa vielä tapahtunut. Lisäksi viime viikon käynnillä sain "tarvittavaksi" lääkkeeksi Propralin, jonka pitäisi tasata paniikkikohtauksessa fyysisiä oireita, kuten jäätävää sydämen tykytystä. Lisäksi syön Mirtazapinia samaa 15mg annosta.

Venlafaxinin myötä painoni on laskenut muutamia kiloja. Sain lähetteen ravitsemusterapeutille ja odottelen aikaa sinne. Tiedän, että mun on pakko nostaa painoa. Mun keho tarvitsee lisää energiaa, samoin aivot. Painon putoamisen myötä mun ajatukset ovat siirtyneet taas sinne "anorektiselle" puolelle. Tätä mä pelkäsin, ja sanoinkin siitä lääkärille. Mä en halua että mun huonot ajatukset ottaa enää yhtään enempää valtaa. Mua vaan pelottaa aivan sairaasti se, että musta tulee "normaalin kokoinen".

Tähän painonlaskuun liittyen mulla on niin paljon eri ajatuksia päässä. On se puoli, joka haluaa olla pienintäkin pienempi, ja sitten on se puoli, joka haluaa olla terve. Mä tiedän, että mä olen pienikokoinen. Saan kuulla siitä paljon, ja kyllä itsekin tokaisen vähän väliä, kuinka lyhyt olen muihin verrattuna. Jotenkin se on vain luontevaa, ja monet heittävät vitsiä pienuudestani. Ja se on ihan fine, oikeasti. Mutta kyllä mua myös ärsyttää se, että näytän aivan 12-vuotiaalta pikkutytöltä. Ehkä mut on vain luotu olemaan näin pieni, ja mun paino nousee vasta aikuisemmalla iällä. Pitää vain yrittää hyväksyä tämä kroppa.

Ainiin, tänä keväänä kirjoitin kaksi ainetta, ruotsin ja äidinkielen. Stressasin koetilannetta paljon enemmän kuin itse kokeita. En lukenut ollenkaan, ja tulokset luultavasti ovat sen mukaiset. Alustavat tulokset ovat tietysti jo tulleet, ja ne ovat ihan ok, ei hyviä mutta ei huonoimpiakaan. Äidinkielen esseekokeen pääsin kirjottamaan tilaan, jossa oli vain 5 ihmistä lisäkseni. Itkin salissa paikallani enkä pystynyt olemaan siinä tilassa, joten rehtori onneksi (kovan väännön jälkeen) siirsi minut muualle kirjoittamaan. Olen niiiiiin onnellinen, että seuraavat kirjoitukset ovat vasta syksyllä.

Kotona olot alkoivat olla vähän nihkeät, riitoja syntyi isän kanssa usein, ja kumpikin aloimme olla väsyneitä tilanteeseen. Niinpä saimme ystäväni kanssa ajatuksen, että muutamme yhteen, kumpikin meistä kun halusi pois kotoa, mutta ei kuitenkaan asumaan aivan yksin. Suunnittelimme kaiken, kävimme sossussa kysymässä neuvoa, ja saimme avaimet yhteiseen asuntoomme juuri ennen pääsiäistä. Yhteiselo on lähtenyt yllättävän hyvin käyntiin, emme ole ainakaan vielä tappaneet toisiamme suutuspäissämme.

Enpä oikein keksi mitään muuta kerrottavaa. Kouluun pitäisi kohta lähteä. Huomenna alkaa koeviikko, ja sitten uusi jakso, joka on viimeinen tällä lukukaudella. Tämä kouluvuosi on mennyt todella nopeasti. Kohta on jo kesä!☀

Syvemmälle masennukseen (44)

Lyhyessä ajassa vointi on romahtanut tooodeeella alas. Pari viimeisintä viikkoa on ollut ajoittain sietämätöntä pinnistelyä.

Kahden viikon aikana olen valehtelematta nukkunut joka yö maksimissaan kolme tai neljä tuntia. Herään öisin useaan kertaan paniikkikohtaukseen tai ahdistukseen, ja valvon joka kohtauksen jälkeen parisen tuntia ennen kuin saan taas unta hetkeksi. Ja koska en nuku kunnolla, ei päivisinkään asiat suju kuten pitäisi. En pysty keskittymään tunneilla, paniikki on läsnä aivan koko ajan, ei ole pitkään aikaan ollut "normaalia" hetkeä. Tämä kaikki vetää mielialaa todella alas, ja joka toinen hetki tekisi mieli vetää itsensä vain hirteen.

Ihmismassat häiritsevät enemmän kuin aikoihin. Eilen ruokakaupassa käydessä teki mieli käydä jokaisen vastaantulevan kurkkuun käsiksi ja raivota käytävillä. Sanoin terapeutilleni viime käynnillä että mua ahdistaa kirjoitukset mm. sen takia, että ne tehdään salissa ja siellä on aivan helvetisti ihmisiä. Tähän terapeuttini vain tokaisi että ei hän usko että ihmiset on mulle se ongelma. Voi jumalauta. Eivät ne ihmiset ehkä suurin ongelma ole mutta mä olisin ikionnellinen JOS saisin tehdä kokeet erillisessä tilassa. Mutta ei kouluilla ole resursseja tarjota sellaisia ylellisyyksiä opiskelijoilla, mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää. Varmasti moni muukin kaipaisi ja tarvitsisi pienempää tilaa kirjoittaessa.

Ainiin, painokin on tippunut vahingossa. Oikeasti vahingossa. Mulla ei ole ruokahalua. Painan taas vähän yli 47 kiloa. Jippii.

Yritin varata lääkärilleni aikaa jotta voisimme katsoa näitä asioita yhdessä. Hän tulee kuitenkin töihin vasta ensi viikolla, ja mulla on kahden viikon päästä aika. En usko että hän pystyy varaamaan mulle ensi viikoksi aikaa. Lääkkeitä pitäisi varmaan lisätä tai vaihtaa. Olen aina ollut jonkin verran "lääkevastainen" ja suosin lääkkeettömyyttä, mutta nyt mä en enää pärjää ilman kunnollisia troppeja. Usein kuulen lauseen "Kyllä ne paniikkikohtaukset iän myötä helpottavat". No ei kyllä välttämättä helpota, mä olen saanut niitä aivan koko elämäni ajan, en usko että omalla kohdallani tässä on mistään iästä kyse. Menee hermot.

Kesätöitä pitäisi hakea, ja koska haen hieman erilaiseen paikkaan töihin, mun pitäisi aloittaa ennakkotehtävien teko. Ja kirjoituksiin luku. Mä haluan tämän pään kuntoon että pystyn tekemään parhaani. Mulla loppuu kohta oikeasti aika.